Minun polkuni

Sanna Haapala

Miten tanssivasta maastopukuisesta sukelluskouluttajasta oikein tulikaan ihmisten hoitaja ja oman polkunsa kulkija.

Olen reservin kapteeni, kriisinhallintaveteraani, NAUI sukelluskouluttaja (ei aktiivistatusta), kilpa-ja seuratanssinopettaja, sihteeri, tiedottaja, pilates-ohjaaja, jäsenkorjaaja, Leguano-paljasjalkakenkien jälleenmyyjä, hieroja, märkä-/verikuppari, kaiken tekijä...

Mutta mikä oli minun polkuni?

Kaiken alkusysäyksenä uteliaisuudelle nähdä ja kokea on varmasti ollut vaihto-oppilasvuosi Ohiossa USA:ssa. Se kuulemma hieman ujo henkilö joka sinne lähti myös jäi sinne. Takaisin tuli henkilö joka oli hieman hukassa suomalaisessa koulujärjestelmässä, mutta jolla oli tahtoa.

Onneksi syksyllä 1991 alkoi Oulun konservatioriossa Suomen ensimmäinen nelivuotinen kilpa- ja seuratanssinopettaja koulutus. Johon luonnollisesti hain - olinhan ollut Pivot-kerhossa jo ennen USA:han lähtöäni vetämässä harjoitusryhmiä ja se tuntui luonnolliselta jatkumolta amatööriuralleni tanssiurheilun parissa. Tosin siinä vaiheessa kun valmistuminen oli käsillä, olin aika varma, etten lopulta päätyisi päätoimiseksi tanssinopettajaksi.

Samana keväänä kun valmistuminen oli edessä oli ensimmäinen kerta kun naiset pystyivät hakemaan varusmiespalvelukseen normaaleihin joukko-osastoihin mm Tykistöprikaatiin Niinisaloon. Muistan hyvin selkeästi kun vien viimeisenä hakupäivänä anomustani Linnan kasarmille Hämeenlinnassa ja siellä huomaan, että esikunta on muuttanut toiselle puolelle kaupunkia Suomen kasarmille. Joku toinen olisi voinut todeta, ettei se ollut nyt tarkoitus ja nakannut paperit lähimpään roskakoriin, mutta en minä. Suomen kasarmille papereita siis seuraavaksi kiikuttamaan.

Kutsunnat järjestettiin samana kesänä ja vielä sinne mennessäni olin vähän epävarma siitä, oliko tämä Elisabeth Rhenin ajatus ja ponnistus naisten vapaaehtoisesta palveluksesta sittenkään hyvä idea. Kutsuntojen aikana vahvistui päätös, että tänne minä haluan! Seuraavaksi voisin sanoa että: tulin, näin, koin! Vuosi 1996 jää muistoissani varusmiespalveluksen suorittamiseen, Haminan katujen tallaamiseen palveluspuvussa myös virka-ajan ulkopuolella ;) ja metsässä könyämiseen kaapeleita vedellen niin Rovajärven kuin Niinisalon ja Suomen rannikkoalueiden metsissä.

Kova halu oli päästä jatkamaa elämää sotilaana oman varusmiespalveluksen jälkeen. Löysinkin itseni Riihimäeltä kouluttajan tehtävistä, mutta tovin siellä olleena totesin kuitenkin ettei tämä sotilaan elämä ole ihmisten hommaa vaan pitää päästä "oikeisiin hommiin". Vähänpä silloin tiesin näin ajatellessani, että siitä parin kk kuluttua löydän itseni takaisin kouluttajan tehtävistä Santahaminasta. Ja sille tielle olisin jäänyt ellei maanpuolustuskoulut olisi toisin puolestani päättäneet.

Mutta veri veti ulkomaille ja veri veti sotilaselämään. Mikä on silloin ratkaisu? YK:n rauhanturvatehtävät! Samaan aikaan kun palvelin Etelä-Libanonissa YK:n joukoissa opettelin myös laitesukellusta, ensin Eilatin lämpimissä ja kristallinkirkkaissa vesissä Punaisellamerellä ja sen jälkeen Beirutin hyvinkin vaihtelevissa olotiloissa Välimerellä. Sukeltaminen vei vähän pidemmän korren YK-palveluksen jälkeen ja huomasin yht'äkkiä olleeni melkein kaksi vuotta Beirutin sydämessä sukelluskouluttajana ennen paluutani takaisin Suomeen ja puolustusvoimien pariin. Olin kovasti lähdössä sotilastarkkailijaksi Eritreaan Afrikkaan, mutta lopulta Suomessa tultiin siihen tulokseen, että parempi sijoittaa nainen, ja vaalea sellainen, johonkin muuhun paikkaan ja muutaman kiemuran jälkeen päädyin ajelemaan Bosnia-Hertzegovinan teitä omalla moottoripyörälläni :)

Bosnia-Hertzegovinasta palattuani Suomeen päädyin jälleen puolustusvoimille töihin. Tosin haastattelussa läänin esikunnassa he kysyivät miten he voivat olla varmoja etten lähde 4 viikon jälkeen pois? Huoli oli ihan aiheellinen koska 5 viikon jälkeen lähdin muutaman korttelin päähän - Pääesikuntaan. Pääesikunnassa opin hyvin paljon lisää toisesta näkökulmasta katsottuna puolustusvoimien elämää - siviilinä elämä toisaalta oli helpompaa, mutta toisaalta kaipasin sotilaselämää.

Unohtumaton matka ihmisen mieleen ja mielettömän kauniiseen maailmankolkkaan päiväntasaajalle kruunasi käytännössä siihen astiset kokemukset - tasa-arvo asiantuntijan tehtävät (Gender Advisor) kapteenin sotilasarvossa Ugandassa kouluttamassa Somalian joukkoja. Kirjaimellisesti: tee työtä jolla on tarkoitus.

Ugandasta paluun jälkeen, mikään ei ollut enää entisensä. Pitäisi tapahtua paljon ja niin myös tapahtui.

Minusta tuli ensin äiti ja sitten yrittäjä. Mutta tahdon edelleen tehdä jotain millä on merkitystä. Tahdon tehda työtä jolla on tarkoitus.

Vuoden 2020 alusta saakka toimin ammatinharjoittajana. Pääsin toimimaan pienen hetken teidän kanssa hyvinvointianne edistämässä. Harmillisesti nämä viimeiset vuodet ovat kohdelleet hyvin harvaa pienyrittäjää hyvin ja toiminnan kannattamattomuuteen sekä epävarmuuteen omakin ammattinharjoittaminen nyt päättyy. Viimeistä naulaa ei arkkuun vielä ole naulattu, mutta muuta vaihtoehtoa en näe edessäni.

Tämä on ollut vaikea päätös, minkä suhteen olen kipuillut paljon ja monia öitä päivineen pyöritetty vaihtoehtoja - tuloksetta.

Mikä onkaan seuraava kappale elämässäni, niin se on vielä auki.